Tana aamuna kavin itseni kanssa moraalista painia sangyssa: lahteako kuuntelemaan luentoa liittyen dissertationiin ja osallistua sen tutoriaaleihin vai nukkua ja menna vasta puolilta paivin irlannin historian luennolle, jonne olisi paljon oheislukemista ja tutoriaalitehtavia tehtavana. Valitsin kuitenkin ensimmaisen vaihtoehdon ja juoksin kieli kantapaissa bussiin enne kukonlaulua (eli puoli yhdeksalta).

Luennolla juttelin eraan journalistiopiskelijan kanssa, jolla itsellaan ei ollut mitaan hajua missa ryhmassa (joita on kokonaiset kaksi kappaletta) on tai etta mista han aikoo tehda dissertationin. Tyyppi kauhisteli, etta siita tulee ihan kauhea homma:

"10, 000 words, man. It's hard for me and it's going to be even harder for you."

Kymmenentuhatta sanaa ei kylla todellisuudessa ole mikaan hirvea homma, sanoin tyypille. Varsinkin kun takana on jo yksi average-kandintutkielma. Ymmarran kylla, etta paikallisia opiskelijoita hirvittaa kun he eivat ole viela mitaan yhta mittavaa operaatiota opiskelujensa aikana kasanneet.

Samaisella luennolla luennoitsija totesi opiskelijoille: "Teista tuskin kukaan on kuullut Michel Foucaultista." Jengi pyoritteli paataan ja mina nauroin sisaisesti niin etta sisaelimet hytkyivat. Kerrankin, edes pieneksi hetkeksi tassa pienen ihmisen elamassa paasin tuntemaan moraalista ylemmyytta. Vanhat sosiologithan keskustelevat fukoosta vaikka unissaan.

Samainen tyyppi, jonka kanssa juttelin, ihmetteli paataan pudistellen, ettei kukaan ole perehdyttanyt minua edes siihen, mita mistakin loytyy kampusalueelta. Kavin hanen kanssaan hakemassa ruokalasta kahvit ennen tutoriaaleihin menoa. Ruokatiskilla lojui rasvapekonia ja nakkeja. Kun kysyin, onko missaan mitaan terveellisempaa, tyyppi nauroi ja osoitti jaaviileakaappia, jossa oli majoneesilla ryyditettyja kolmioleipia. Taten meilla.

Kampusalue, tai ainakin journalismin kotirakennus, on entinen mielisairaala, mika on aika hauska kuriositeetti ja antaa uutta kulmaa kaytavilla harhailuun. Luokat on erittain vaikea loytaa, silla logiikkaa niissa on yhta vahan kuin suoria kaytavia. Harhailin edella mainitun ihmisen kanssa varmaan vartin etsien seminaarihuonetta. Paikka loytyi vasta kun tyyppi soitti kaverilleen ja kysyi missa seminaarihuone on. Lohduttavaa tietaa, etta jo kolme vuotta siella opiskellut ei tieda missa kaikki luokat sijaitsevat.

Nyt pitaa lahtea huitelemaan kohti Irlannin historian luentoa ja tutoriaalia. Sinne olisi pitanyt lukea vinopino tekstia ja tehda pari tehtavaa, mutta olin eilen kipeana niin eipa juuri muurahaisenpaan kokoinen historiateksti kiehtonut.