(Seuraava vuodatus on kriittista ulinaa ulkomaisen yliopistoni koulutusohjelmaa ja takalaisia tyonantajia kohtaan. Ei herkkahermoisille)

Juttelin bussissa journalistikurssikaverini Josephinen kanssa, joka kertoi, etta ainakin Napierissa journalistien koulutuksessa on vakavia puutteita. Nelja vuotta kestavan honours-tutkinnon aikana tyoharjoittelua on hulppean viikon verran, eika yliopisto laita tikkua ristiin harjoittelupaikkojen hankkimisessa. Aimistyin tasta aika lailla: mahtavaa kouluttaa journalisteja, joilla ei ole kaytannon tyokokemusta. UK:ssa nama viikon kestavat harjoittelut ovat olleet opiskelijoille monesti hyvin ihmisarvoa alentavia tapahtumia, silla heita kohdellaan samalla kunnioituksella kuin liukuhihnalla purkitettavia lehmankielia (tosin en tieda purkitetaanko lehmankielia liukuhihnalla, mutta toivottavasti vertaus oli ymmarrettava). Jopa maan journalistiliitto on yrittanyt puuttua asiaan.

Mediavalineilla on myos omia harjoittelupaikkoja, ja ainakin Josephinen tietojen mukaan lahes poikkeuksetta harjoittelut tehdaan palkatta (tosin bongasin joku aika sitten BBC:n traineeohjelman, joka mita luultavimmin on kylla ihan ehtaa tavaraa, eli loytyy taalta maksullisiakin versioita). Josephine oli itse viime kesana eraan Edinburghissa jarjestettavan festivaalin pressitoimistossa tekemassa tyopaivia, jotka venyivat paikoitellen kuusitoistatuntisiksi. Palkatta tottakai. Mina en kylla tajua, kuinka kenellakaan on edes _varaa_ olla palkatta toissa. Ja useat yritykset, jotka kayttavat ilmaisvoimaa, kykenisivat maksamaan, mutta he ovat tottuneet saamaan harjoitteilijoita ilmaiseksi (ymmarran kylla vapaaehtoistyon, mutta se on taysin eri asia kuin harjoittelijoiden hyvaksikaytto).

Kaytannossa Josephine kertoi Napsun journalistikoulutuksen tarkoittavan sita, etta tutkinnon saatuaan ihmiset menevat hankkimaan tyokokemusta. Toisin sanoen crappii shittii ja matalapalkkausta on aluksi monelle tuoreelle journalistille luvassa. Aika hurjaa touhua. Pitaapa nostaa tassa valissa hattua koto-Suomen journalistiikan koulutusohjelman harjoittelujarjestelmalle. Ilman sita en olisi valttamatta nyt neljan kuukauden kesatyokokemusta rikkaampi.

Tokihan porukka taallakin hankkii tyokokemusta opiskeluiden ohessa, mutta on siltikin poyristyttavaa, miten heikoissa kantimissa yliopiston puolelta tyoelamayhteistyo on. Kun sita ei siis kaytannossa ole.

Ensi kevaana meilla on kurssi nimeltaan EXPERIENCE AND <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />ENTERPRISE, jonka kurssikuvaus on aika huvittava, varsinkin edellisen informaation valossa.

"Getting in and getting on: pursuing a career in print/broadcast/online media.  The first rung – making the leap from journalism school to first job.  Compiling job applications and preparing for interviews.  Pitching ideas to commissioning editors.  The joys and frustrations of freelance journalism.  What makes a good print/broadcast/online journalist?  Starting up media enterprises – the pressures, pitfalls and potential rewards."

 

Aika surkuhupaisaa.

----------------------------------------------------

 

Eilen J ja mina kavimme alakerran Black Bull-pubissa parin tomperelaisen kauppatieteilijan kanssa, jotka tulivat nyt syksylla opiskelemaan kolmatta vuotta. Niilla tyypeilla on kamppa, jossa asuu nelja ihmista. Santillisina talousalan ekspertteina he olivat jakaneet huoneet huutokaupalla, jossa jokainen asetti oman suosikkinsa ja ilmoitti summan, jolla on valmis huoneen vuokraamaan. Jostain syysta minua nauratti aivan hopona kun kuulin taman, silla tuollainen suoraviivainen toimintamalli ei minun humanistin paassani kylla koskaan sukeltaisi pintaan. Lootuksen lehdella istuen koin valaistuksen ja hetken ajan silmieni edessa leijui ikkuna kauppatieteilijoiden universaaliin sielunmaisemaan. Hauskan siita tekee se, etta paikoitellen kyseista olemusta pilkahtelee myos toveri-J:ssa (vaikka mina kylla olen se, joka haluaa jakaa karkit. Johtuu pikkusiskon aiheuttamista traumoista). Kyseiset suomalaiset olivat rentoja tyyppeja, ja niita voisi kiusata viela uudemman kerran.

 

Takaisin Black Bulliin, joka on aivan verraton paikka. Mikali joku rohkelikko tulee kylaan meille, kiikutan sen kylla tuonne ensi tilassa. Paikka on ehka karvan verran alternative violetteine punkkareineen ja mustanpuhuvine hevareineen, vaikka loytyi sielta myos kirkuvia saksalaisvaihtareita biljardipoydan aaresta. Ainut miinus kirkuvien biljardinpelaajien lisaksi oli se, etta musiikki soi niin kirotun kovalla, etta vieruskaverille piti huutaa naama punaisena etta viesti meni perille.

 

Tanaan menemme mita luultavimmin toveri-J:n kanssa maistamaan perinteisia fish and chipseja.